Eläminen struumakivun kanssa

cropped-graves-hashimoto1.jpg

Voin kuvitella, että jatkuvan kivun kanssa eläminen – riippumatta kivun aiheuttajasta – on hyvin samanlaista. Minulla sen kivun aiheuttaa kasvaimet kilpirauhasessa sekä luultavasti kilpirauhasen aiheuttamat puutostilat. Ja ehkä jopa joku muu, mitä ei olla löydetty. En pidä itseäni ”turhan valittajana” – sitä juostaan vaan, vaikka on nilkasta jänteet poikki ja synnytetään ilman epiduraalia, mutta tämä kaulakipu ja kuristus on vaan jotain, johon ei totu, johon menee hermot ja joka vie elämänhalun.

Kun elämä on sitä, että aamulla herää kipuun ja illalla yrittää saada unta kivusta huolimatta, muuttuu vähitellen koko elämä haastavaksi. On vaikea olla masentumatta kun joka päivä pohtii, paljonko kipulääkkeitä on ihmisen hyvä syödä. Itse otan mahdollisimman vähän, mutta en ole enää varma onko sekään oikea tapa.

Yleensähän kivun kestämistä helpottaa se, että tietää, että se kipu loppuu kohta, se menee pois. Epätoivoisimpia tuntemukset ovat silloin, kun kivun kanssa pitäisi vaan ”elää” tietämättä milloin tilanteeseen tulee helpotus. Onkin tullut monta kertaa pohdittua, että voiko valtiolle oikeasti muka olla edullisempaa pitää ihmisiä sairaslomalla kotona, kuin leikata heidät ajoissa – saatika kasvattaa komplikaatioiden ja lisäsaikkujen riskiä antamalla struuman kasvaa puolen vuoden jonoissa. Itselläni vaakalaudalla on seitsemän työntekijän ja heidän perheidensä elinkeino. Miettikääpä mitä valtio ”säästi” siinä, jos koko tämän teatterin työntekijät päätyvät työttömyyskassaan ja kaikki verotulot jäävät saamatta, koska leikkausta ei voitu tehdä ajoissa.

Oma kärsivällisyys on myös koetuksella, kun pitäisi yrittää olla töissä se ikuinen diplomaatti ja katsoa ystävällisenä ja rauhallisena jopa kaikenmaailman apinointia. Ja kun koko päivän on ollut sellaisissa kivuissa, että kyyneleet tursuu silmistä, onkin illalla vallan helppoa olla viilipytty tahtoikäisen kanssa.

Joinain iltoina olen maannut hipihiljaa sängyssä, lähinnä yrittäen selvitä yöstä hengissä. Jos asteikolla 0-10, jossa nolla olisi ei kipua ollenkaan ja 10 olisi pahin mahdollinen kuviteltavissa oleva kipu, oma kipuni on 8 tai 9, sitä huomaa pohtivansa jonkinlaisessa sumussa, että onko ihan oikeasti soitettava hätäkeskukseen. Kuristunko oikeasti? Miten mun koko kaulan alueelle, heijastuen olkapäihin, niskaan ja leikoihin, voi sattua näin paljon? Pitääkö ihmisen todellakin joutua katumaan sitä, että nielaisi? Miten mä edes nukun, kun tuntuu niin älyttömältä pelkästään se, että kieli ei mahdu suuhun?

Rauta- ja vitamiinilisät veivät jonkin verran pahinta kipua pois, mutta edelleenkin, esimerkiksi juuri tällä hetkellä, kipu on, Panadolista huolimatta, ehkä seiska. Jos sattuisi yhtään enemmän, olisi pakko mennä sänkyyn ulisemaan. Päätä pitää pitää aivan paikallaan, maata oikealla kyljellään ja toivoa, että uni tulisi joskus. Usein sen saaminen kestää tunteja.

Itsenäisyyden menettäminen ja se, ettei voi suunnitella mitään eteenpäin, sillä koskaan ei tiedä kuinka paljon sattuu, on itsenäiselle ja riippumattomalle, tehokkaalle tekijälle hankala paikka. Mitään vierailla käymisiä, matkoja ja lomia ei voi suunnitella. Nykyään kilpirauhasen ärtymiseen riittää, kun ajan reilut 4 km töihin. Auton tärinää en kestäisi juurikaan pidempään. Sopii miettiä, mitä itsenäinen ihminen tällaisesta rajoitteesta tuumaa. Voin kertoa, että se on aivan epätoivoisen kamalaa, surullista ja noloa. Sitä päätyy lähestulkoon valehtelemaan syitä, miksi ei voi tulla, miksi nyt ei sovi, miksi ei muka ehdi. Mihinkään. Koskaan.

Lisäksi suht älykkäälle potilaalle on valtavan turhauttavaa kun hänen tuntemuksiaan vähätellään oman näkemykseni mukaan melko kepoisin perustein. Tästä vähättelystä kirjoitin myös erikseen.

Jorvin yleislääkäri kysyi minulta, että olenko varma, että leikkauksella tämä asia korjaantuu. Minä sanoin, että jos ei, elämäni on pilalla. Pilalla. Loppu.

Lääkeaineyliherkkyyksieni takia en tule saamaan leikkauksen jälkeen kunnollisia kipulääkkeitä, vaan menen buranalla. Se ei kuitenkaan pelota, sillä *se* kipu loppuu jossain vaiheessa paranemista, ainakin toivottavasti. Ainakin toiveet ovat korkealla.

Avainsanat: Masennus, epätoivo, turhautuminen, itsenäisyyden menettäminen, vähättely.

Katso myös lisää juttua siitä, että kuinka monella lääkärillä olen nyt käynyt ja miten homma on edennyt tässä vuoden 2016 aikana.

Mainokset

One thought on “Eläminen struumakivun kanssa

  1. Jos sinut leikataan Jorvissa ,älä huoli Leena Halmetta leikkaajaksi. Katkaisi minulta rengasrustohermon ja vei lauluäänen loppuiäksi. Kipupiikin sain kahdesti vaikka hermosärky oli järjetöntä. Loppu Buranalla. Kaiken jälkeen kuitenkin nieleminen helpottui ja kipu hellitti. Koska toinen puoli rengasruston hermoa ei toimi enää ,ääni väsyy helposti. Äänihuulivaurioista varoitellaan ( ovat korjattavissa täyteaineilla) mutta kukaan ei puhunut rengasrustosta mitään. Olen puheopettaja ja leikkauksen myötä vahingoitettiin työkaluani pysyvästi.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s